Työnohjaajana, työyhteisösovittelijana sekä kouluttajana törmään lähes päivittäin siihen, kuinka organisaation/yrityksen koosta tai toimialasta riippumatta ihmisten suhtautuminen muutokseen on hyvin kahtiajakoista. Toisaalta tiedostetaan ja pidetään itsestään selvänä ajatusta, että ”mikään ei ole pysyvää paitsi muutos.” Minulle vakuutetaan, että näin on aina ollut ja näin kuuluukin olla. Ja tottahan se onkin. Elämässä – myös työelämässä – liikkeen kuuluu suuntautua eteenpäin. Mennyt on mennyttä ja hyvin toimivassa organisaatiossa siitä osataan ottaa opiksi ja säilyttää se, mikä toimii hyvin edelleen. Itse toiminta tapahtuu kuitenkin ”tässä ja nyt”, kunkin organisaation tehtävän ja strategian mukaisesti ja toteuttajina ovat organisaation johto sekä työntekijät omien perustehtäviensä määrittämällä tavalla. Muutos tapahtuu tällä hetkellä, vaikka sitä saatetaan valmistella pitkään ja hartaasti. Valmistelu on osa muutosprosessia ja eteenpäin suuntautumista. Toteutus, jalkauttaminen, käytäntöön juurruttaminen ja arviointi sekä seuranta oppimisineen kuuluvat myös onnistuneen muutoksen juoneen. Työelämässä tapahtuva muutos on kuin leveä moottoritie – meneillään on eri vaiheissa olevia, samanaikaisia ja päällekkäisiä muutoksia, kuin leveän moottoritien kaistoja – joita pitkin johdon ja työntekijöiden odotetaan osaavan ajaa ilman ketjukolareita tai väärään suuntaan ajavia kanssamatkustajia. On osattava sovittaa oma vauhti toisten vauhtiin ja vaihdettava kaistaa silloin, kun se on tarpeen, jotta ei synny liikenteen pullonkauloja.
Siinä on minusta riittämiin haastetta yhdelle organisaatiolle, yhdelle johdolle ja yhdelle työntekijäjoukolle. Jotta liike eteenpäin jatkuu sujuvasti, on myös huolehdittava omasta ajokyvystä sekä oman ajokkinsa suorituskyvystä, siis omasta työhyvinvoinnista ja riittävistä sekä oikeanlaisista resursseista. Kaikesta suunnittelusta, valmistelusta ja valvonnasta huolimatta kolareita ja ruuhkasumia sattuu, välillä voidaan ajautua aivan väärille kaistoillekin, jotka kuljettavat yhteisestä tavoitteesta poispäin. Tämä on juuri se muutoksen kahtiajakoisuus, joka on inhimillistä ja jossain määrin aina odotettavaa.
Työterveyspsykologi Ronnie Grandell sanoo, että ”ihmiset eivät useinkaan vastusta muutosta sinänsä, vaan muutetuksi tulemista.” Tämä on totta. Muutoksessa ja muutetuksi tulemisessa on iso ero. Se, että työelämä muuttuu ja muutoksessa mukana pysymiseen tarvitaan uudenlaisia keinoja, on eri asia kuin se, että ihmisen persoonaa tai muutosketteryyttä yritetään ulkoa päin väkisin muuttaa. Tällöin vastaan tulee seinä ja tekee kipeää. Kun seinä nousee vuoren korkuisena eteen eikä kiertotietä näy, syntyy ylimääräistä ja pitkäkestoista muutosvastarintaa. Silloin eteenpäin suuntautuva liike saattaa hidastua tai pysähtyä kokonaan. Osa porukasta voi vaihtaa peruutusvaihteelle ja viimeistään silloin joudutaan miettimään liikenteenohjausta, eteenpäin suuntaavan liikkeen ja turvallisuuden varmentavia toimintatapoja uudelleen.
Organisaation oman toiminta- ja muutoskyvykkyyden ja työhyvinvoinnin tukena voi käyttää apuna myös ulkopuolista ammattilaista. Hän ei ota organisaation johdolle kuuluvaa vastuuta muutoksen eteenpäin kuljettamisesta, mutta hän voi tukea koko organisaation henkilöstöä prosessissa ja sen eri vaiheissa. Työnohjauksella, vuorovaikutukseen liittyvällä koulutuksella sekä tarpeen tullen työyhteisösovittelulla voin auttaa ja tukea teidänkin yhteisöänne pysymään turvallisesti mukana muutoksen moottoritiellä – yhdessä keskustellen ja oppien. Nähdään kaistoilla!
Rakennetaan yhdessä parempaa työelämää yksi tavoite kerrallaan!
-Tiina Kiiski-
